¡Zapata vive. La lucha sigue!
¡Zapata vive, vive. La lucha sigue, sigue!

Lauantaina 10.4. tuli kuluneeksi 81 vuotta Emiliano Zapatan murhasta. Zapatan ja vallankumouksen aikaiset kysymykset puhuttavat yhä. Maata ja vapautta! -iskulauseen tunnetuksi tehneen vallankumousjohtajan muistoa kunnioittaen maan ja asuinalueen puolustaminen oli lauantain keskeisimpiä teemoja Oaxacassa järjestetyssä Encuentro por una vida autónoma -tapahtumassa eli  Tapaamisessa itsehallinnollisen elämän puolesta.

Yksi suurimmista maakonflikteista liittyy jättimäiseen tuulivoimahankkeeseen Istmo de Tehuantepecin alueella Oaxacassa. Alueelle on suunnitteilla noin 5000 tuulimyllyn kokoinen tuulivoimapuisto – siellä jo olevien jättipuistojen lisäksi. Monet maansa puistoille luovuttaneista kokevat tulleensa huijatuiksi ja ovat organisoineet vastarintaa peruakseen sopimuksensa ja varoittaakseen muita hallituksen ja tuulivoimayritysten yrityksistä hankkia maat käyttöönsä.

Maasta kamppaillaan myös esimerkiksi moottoriteiden alle jäävissä olevissa yhteisöissä. Yhteistä näille tapauksille – sekä esimerkiksi kylille, joita uhkaavat suuret patohankkeet – on se, että hankkeiden tieltä väistymään eivät hyödy hankkeista millään tavoin eivätkä juurikaan tarvitse niiden tuottamia “hyötyjä”. Päinvastoin, koko heidän elämäntapansa vaarantuu heille vieraan ja kiistämättä kestämättömän elämäntavan ylläpitämiseksi.

Maaseudun campesinot ja alkuperäiskansat ovat tottuneet elämään ilman turhaa kulutusta, tarviten äärimmäisen vähän sähköä tai teollisia tuotteita. Kuitenkin juuri heidän on väistyttävä, jotta tavarat pääsisivät kulkemaan nopeammin ja aina vain nälkäisemmälle talousjärjestelmälle saataisiin tuotettua lisää sähköä. Ja koska suhde maahan on tämän yksinkertaisen elämäntavan perusta, on maan ja asuinalueen riistämisessä kyse hyökkäyksestä koko kulttuuria kohtaan. Siksi on todennäköistä, että maahan ja asuinalueeseen liittyvät kysymykset tulevat olemaan yksi vahvimpia Oaxacan kansanliikkeitä liikuttava voima.

Kamppailun strategiana on paitsi hankkeiden ja niiden haittojen kansallinen ja kansainvälinen tuomitseminen, myös paikallisten yhteisökokousten ja yhteisöllisen elämäntavan vahvistaminen. Yhteisöllinen elämä ja siihen kuuluvat nautinnon ja ilonaiheet kuten juhlat ovat keskeisiä, sillä juuri ne ovat keinoja pitää yhteisöjen itsensä mielessä ja osoittaa muille, että asuinalueita uhkaavat hankkeet ovat useimmiten paitsi haitallisia myös tarpeettomia: jättihankkeet eivät ole hyvän elämän vaatimia välttämättömiä pahoja, uhrauksia jotka on tehtävä jotta saavutettaisiin jotain parempaa.

Tämän viestin vahvistamiseksi el Llano -puisto täyttyi neljäksi päiväksi erilaista hyvän ja kestävän elämän rakennuspalikoista – niin ajatuksista, tiedosta, taidoista ja kulttuurista kuin pienimuotoisista ja yhteisöpohjaisista teknologioista sekä solidaarisen ja ihmisarvoisen talouden suhteista ja tuotteista.

Uusi Tuuli ry on päättänyt luopua Estellestä. Halukkaille laivanvarustajille on siis tulossa osakkeita tarjolle. Ja lienee niin, että Estelle ei ainakaan Uuden Tuulen ohjauksessa purjehdi Meksikoon. Iso ja paljon resursseja vaativa hankehan tuo koko Estelle-kuvio on ollut.

Laivassa olisi paljon potentiaalia maailmanparannukseen – ja paljon sillä on saatukin aikaan – mutta viime aikoina ei kuitenkaan ole löytynyt tarpeeksi intoa ja pitkäjänteisiä toimijoita pitämään laivaa kunnossa ja liikkeellä. Harmillista toki, mutta ehkäpä Estelle sittenkin on vain yksi työkalu muiden mahdollisten joukossa. Eikä työkaluista ja niiden säilyttämisestä pitäisi tulla itseisarvoja, etenkin jos näyttää siltä, että ne vaativat käyttäjiltään liikaa täyttääkseen tarkoituksensa.

Vastarinnan ja toisenlaisen maailman rakentamisen tiloja ja tapoja on muitakin.

Hieman kuten Estellenkin ympärillä, täällä Oaxacassa vastarinta ja uuden luominen ottavat erilaisia toisiinsa limittyviä vaihtoehtoisen talouden, kulttuurin, järjestäytymisen ja poliittisen toiminnan muotoja. Selkeämmin kuin Suomessa, myös uskonto on mukana poliittisten ja kulttuuristen voimien pelikentällä.

Vaikka suuri osa meksikolaisista on kristittyjä, enimmäkseen katolilaisia, myös muisto espanjalaisten valloittajien uskonnollisesta pakkovallasta elää edelleen. Vanhojen uskontojen ja uskomusten ylläpitämisestä sekä rituaalien elvyttämisestä on tullut osa laajempaa kulttuurin, maailmankatsomuksen ja elämäntavan puolustamista. Joillekin kevätpäiväntasaus on pääsiäistä merkittävämpi juhla ja vierailut muinaisilla pyhillä paikoilla tietoista kamppailua itsehallinnon puolesta.

Tehtävä ei välttämättä ole helppo, sillä vaikka monet vanhat tavat elävät, niiden taustalla olevat uskonnolliset syyt sekä maailmankaikkeuteen ja luonnon kiertokulkuun liittyvät selitykset ovat jo monin paikoin kadonneet. “Teemme silloin ja tällöin niin ja näin, koska niin on ennenkin ollut tapana.”

Vastarinta ei myöskään ole pysähtynyttä menneisyyteen takertumista. Yksi esimerkki uudesta, mutta itsemääritellystä tavasta vastustaa kristinuskon kulttuurisesti ja maailmankatsomuksellisesti yhtenäistävää vaikutusta on Xipe Totec Kalpulin esihispaaniseksi black metalliksi kutsuma musiikki. Yhtye esiintyy zapoteekiksi ja misteekiksi yhdistäen perinteisiä instrumentteja  norjalaisten yhtyeiden tunnetuksi tekemään, vihaiseen black metalliin.

Joistakin eurooppalaisista ja yhdysvaltalaisista yhtyeistä huokuvan kylmän, koko ihmiskuntaan kohdistuvan vihan sijaan Xipe Totec Kalpulin musiikki välittää tunnetta, jota voisi kuvata zapatistikapinallisten ilmaisun mukaan kunnialliseksi raivoksi, digna rabiaksi. Välispiikit ja yhtyeen esiintyminen luovat kuvaa raivosta, joka nousee vuosisatoja jatkuneista rasismista, kulttuurisesta tukahduttamisesta ja murhista, ja jonka taustalla on rakkaus uhattuja kulttuurisia juuria ja elämän monimuotoisuutta kohtaan.

Black metal ei tietystikään ole osa alkuperäiskansojen “perinteistä” kulttuuria. Mutta ero ulkopäin pakotettuun kulttuuriseen muutokseen on se, että muutos on omaehtoista ja hallittua. Musiikki on itse etsitty, löydetty ja vapaasti muokattu ilmaisun ja vastarinnan väline.

Myöskään rynnäkkökiväärit eivät kuulu alkuperäiskansojen vuosisatoja vanhoihin ja perinteisiin vastarinnan välineisiin, mutta esimerkiksi zapatistit kokivat niihin tarttumisen olevan tarpeen kulttuuriensa ja ihmisarvoisen elämän mahdollisuuksien turvaamiseksi.

Black metallia useammin rynnäkkökiväärit kuitenkin on Latinalaisen Amerikan historiassa annettu alkuperäiskansojen käsiin ulkoapäin tuodun ideologian ajamiseksi sen sijaan että ne olisi poimittu omaehtoisen kamppailun välineiksi. Koska alkuperäisväestö on lähes kaikkialla kuulunut köyhistä köyhimpiin ja sorretuista sorretuimpiin, on se aina muodostanut merkittävän osan aseellisten vallankumous- ja vastarintaliikkeiden jäsenistöstä. Useimmiten toimintaa on kuitenkin ohjannut jokin vasemmistolainen ideologia ja sissiryhmien johtajat ovat tulleet alkuperäiskansojen ulkopuolelta. Tässä suhteessa zapatistit ovat erilaisia. Vaikka heidän puhemiehenään ja armeijansa ylimpänä komentajana tunnetaankin mestitsialkuperää oleva Subcomandante Marcos, on liike ja sen poliittinen johto käytännössä alkuperäisväestön itsensä hallussa.

Tosin on syytä huomioida, että black metallin ja rynnäkkökiväärien lisäksi myöskään kristinusko ja sen vaikutukset eivät ole mitenkään yksiselitteisiä. Esimerkiksi zapatistiyhteisöistä suuri osa on katolilaisia ja aikojen myötä eurooppalainen katolaisuus on muovautunut synkretismiksi, jossa kristinusko sekoittuu alkuperäiskansojen vanhoihin uskontoihin. Ulkoapäin pakotettu uskonto on siis otettu haltuun ja muokattu omanlaisekseen, ja juuri tällainen kristinusko on osa alkuperäiskansojen nykykulttuuria, jonka yhteisöt kokevat omakseen ja jota he haluavat suojella. Itsekin mietin välillä, menetimmekö enemmän suomalaisesta kulttuurista kristinuskon vai television ja einesruokien tulon myötä.

Ja vaikka kirkko onkin historiansa aikana toiminut ennemmin maallisten vallanpitäjien tukipilarina kuin tasa-arvoa edistävänä voimana, voivat kristillinen usko ja etiikka johtaa myös aidosti sorrettujen voimauttamiseen pyrkiviin johtopäätöksiin. Chiapasin zapatistiliikettä ja sen taustoja on mahdotonta hahmottaa huomioimatta vapautuksen teologiaa, joka vaikuttaa myös Oaxacassa sekä ympäri Latinalaista Amerikkaa.

(Zapatistikuvasta kiitos Toinenmeksiko.org / SIPAZ)

Parin ensimmäisen viikon aikana silmiini osui opettajien ammattiliiton koolle kutsuma naistenpäivän marssi (joka perinteisten naistenpäivän tasa-arvovaatimusten lisäksi vaati mm. poliittisten vankien vapauttamista ja näiden sijaan vankeutta kuvernööri Ulises Ruizille) APPO:n ja opettajien ammattiliiton järjestämiä tiesulkuja, joilla tuettiin sähkötyöntekijöiden liiton SME:n kansallista lakkoa, sekä samanaikaisesti zocalolle (keskusaukio) ahtautuneet sosialistien ja Antorcha Campesina -liikkeen mielenosoitukset. Lisäksi jossain välissä on ollut ainakin tukimielenosoituksia Chiapasin zapatistikapinallisille sekä kaikenmoisia foorumeja, seminaareja, kongresseja, kokouksia ja keskustelutilaisuuksia.

Sähkötyöntekijöiden lakosta ja siihen liittyvästä konfliktista on tulossa juttu Toinenmeksiko.org-sivustolle, joten ehkäpä mielenkiintoisin tässä käsiteltäväksi on tuo Antorcha Campesina. Kyseessä on nimittäin Oaxacassa hallitsevaa (ja useita vuosikymmeniä koko Meksikoa aina viime vuosiin hallinnutta) PRI-puoluetta lähellä oleva ryhmä. Tai käytännössä osa PRI:tä: son priistas, ovat “priistoja”, sanoisivat monet hieman tuhahtaen.

Suomalaisesta näkökulmasta katsoen vielä kummallisempaa on se, että kyseessä ei ollut mikään muutaman tunnin tai yhden päivän mielenosoitus. Pari viikkoa sitten alkanut mielenosoitus nimittäin jatkuu edelleen zocalolla protestileirin, plantónin, merkeissä ja onpa mielenilmaisua vahvistettu välillä myös tiesuluin.

Odotamme Keskustan Etelä-Pohjanmaan piirin maanviljelijöitä katkaisemaan Mannerheimintien liikenteen ja pystyttämään protestileiriä eduskuntatalon eteen vaatien Vanhaselta lisävaroja kunnallispalvelujensa parantamiseen. Ja ehkäpä saamme odottaa hetkisen?

Poliittinen todellisuus ja tavanomaiset toimintatavat ovat siis hieman erilaisia kuin Suomessa. Kutakuinkin kaikki puolueet ovat myös vahvasti pirstoutuneita ja kytköksissä Antorcha Campesinan kaltaisiin “ruohonjuuritason” ja eri alojen etujärjestöihin – ja etenkin PRI:n tapauksessa Oaxacassa myös puolisotilaallisiin joukkoihin.

Vaikka PRI:n ja muiden puolueiden lonkerot ovat luikerrelleet (tai ostaneet tai uhkailleet tiensä) moniin järjestöihin, on toki myös liikkeitä, jotka pitävät varovaista ja monissa tapauksissa varsin päättäväistäkin etäisyyttä puolueisiin. APPO tasapainottelee tässä välillä pysyen ainakin vielä puoluepolitiikan suhteen neutraalina ja osin jopa sen vastaisena (vaikka erilaisten vasemmistolaisten etujoukkojen kaappausyrityksistä ei ole puutetta).

Näitä puoluepolitiikasta erossa pysyviä liikkeitä yhdistää ajatus radikaalista demokratiasta ja paikallisesta itsehallinnosta, jonka kannalta puolueiden valtapeli on usein lähinnä tuhoisaa. Monesti taustalla on vuosisatojen siirtomaavallan ja Meksikon modernin valtion kasvun jaloissa juuri ja juuri hengissä säilynyt alkuperäiskansojen kylä- ja kansankokouksiin, kulttuurisiin käytäntöihin ja yhteisöllisyyteen perustuva itsehallinto: halu päättää itse omista asioista ja määrittää yhteisöissä tapahtuva muutos sen sijaan, että “kehitys” saneltaisiin ulkoapäin (mikä usein tarkoittaa myös alueella olevien luonnonvarojen “hyödyntämistä” muiden tarkoituksiin).

Siksi puhutaan vastarinnassa olevista yhteisöistä, comunidades en resistencia, jotka puolustavat kulttuuriaan, maataan ja asuinaluettaan sekä itsehallintoaan valtion ja suuryritysten ylivaltaa vastaan. Antorcha Campesina saattaa protestoida ja vaatia lisää rahaa teiden ym. kunnallisten palveluiden ja infrastruktuurin toteuttamiseen, mutta se ei ole vastarinnassa tässä mielessä. Protestileirikin saa olla hallinnon siihen puuttumatta, toisin kuin opettajien leiri vuonna 2006. Yleinen järjestys ei ole uhattuna ja zocalo voi jatkaa rauhaisaa eloaan.

Osavaltioiden – eikä oikeastaan valtioidenkaan – rajoillahan ei ole hirveästi tekemistä sen kanssa, missä ja kuinka alueiden alkuperäisväestöt ovat eläneet, kuten ei nykyhallinnolla yleensäkään. Esimerkiksi Oaxacan naapurilla Chiapasilla on enemmän kulttuurisia yhtäläisyyksiä Guatemalan kuin muun Meksikon kanssa. Ja onpahan Yhdysvallatkin ostanut osan eteläisistä osavaltioistaan Meksikolta (pohjustettuaan kauppaneuvotteluja sodankäynnillä vuosina 1846-48).

Oaxacan osavaltiossa asuu kaiken kaikkiaan noin seitsemäntoista eri alkuperäiskansaa. “Noin” seitsemäntoista siksi, että väkeä on varmasti useammasta etnisestä taustasta eikä “alkuperäisten” “kansojen” määrittely ole aina kovinkaan helppoa. Rajat joustavat ja väki liikkuu. Ja näin lienee ollut aina – etenkin ennen kuin rajoja nykyisessä mielessä on ollut. Erään toisen etnolingvistisessä analyysissä itseäni lähelle sijoittuvan Oaxacassa oleilijan havaintoja aiheesta on luettavissa täällä.

Ja mitäs muuta?

Oaxaca ja sen kulttuurien rikkaus houkuttelee tietysti turisteja. Ja onhan täällä kaunista.

Laitetaanpa sitten vielä lisää tällaisia yleisempiä kuvia kaupungista. Jonka nimi siis on Oaxaca de Juárez.

Mexico City. Tai suomeksi korrektimmin México jenkkivaikutteet pois tipauttaen. Tai DF (Distrito Federal) kuten meksikolaisessa arkipuheessa.

Mitäpä siitä sanomaan muutaman hassun päivän perusteella?

Iso se on.

Sen kai useimmat tiesivätkin. Liekö peräti isoin maailmassa? Sellaisesta on ollut puhetta. Wikipediasta tarkistaisi äkkiä. No, ihan tarpeeksi iso se on, vaikkei isoin olisikaan. Kuitenkin rytmiltään yllättävän leppoisan oloinen verrattuna esimerkiksi joihinkin Aasian isoihin kaupunkeihin. Tai ainakin ne osat olivat, joissa itse pyörin. Tiedä sitten kokonaisuudesta.

Mitäs muuta?

Yövyn YK:ssa ihmisoikeustyötä tekevän ystävän ystävän luona. Töitä kuulemma riittää. Sekään tuskin on yllätys Meksikoa tunteville. Aiheesta kyllä löytyy luettavaa, jos lukea jaksaa.

Myös rikkautta ja sen merkkejä riittää. Köyhyyttäkin.

Hmmm… taas tuo yksinkertaistava sana, mutta ehkäpä paikallaan, sillä ainakin oaxacalaiset tuttavani väittävät, että pääkaupungissa ja Pohjois-Meksikossa taloudellisessa puutteessa elävät ovat useimmiten köyhiä myös kulttuurisessa mielessä: heidän kulttuuriset juurensa on revitty, suljettu museoiden lasivitriineihin ja pelkistetty keinoiksi hankkia peso tai toinen turisteilta ja rikkailta meksikolaisilta, joille maaseutu ja alkuperäiskansojen elävät kulttuurit ovat melkein yhtä kaukaisia ja eksoottisia kuin minullekin. Jäljellä on pilvenpiirtäjistä heijastuvia unelmia mainosten maailmasta.

Näin ainakin joillekin. Todellisuuksia on monia. En kuitenkaan ihmettele, että etenkin etelämeksikolaisen vastarintaliikkeiden puheessa toistuu liikuttavana voimana ilmaisu vida digna: ajatus omanarvontuntoisesta, ihmisarvoisesta elämästä.

Vastausta täytyy tässäkin lähteä hakemaan Uusi Tuuli ry:n suunnalta. Uusi Tuulihan ylläpitää ja liikennöi Estelle-purjelaivaa, joka on kunnostettu merikelpoiseksi rahtilaivaksi pääasiassa vapaaehtoisvoimin ja kierrätysmateriaaleja käyttäen. Ajatuksena on alusta asti ollut rakentaa ympäristöystävällisesti tuulivoimalla kulkeva laiva, joka kuljettaa eettisin perustein valittua rahtia maailman merillä. Rahdiksi on tässä tapauksessa laskettava myös ajatukset, kokemukset ja tuntemukset, sillä yhtenä keskeisenä tehtävänä on yhdistää ihmisiä ja kampanjoida ympäristön ja kansainvälisen oikeudenmukaisuuden puolesta.

Tavoiteltua toimintaa voisi kutsua solidaarisuusvaihdoksi: uudenlaisten, ihmiskasvoisten vaihdon ja vuorovaikutuksen tapojen luomiseksi siten, että taloudellinen vaihto (jonka nykyään yleisin muoto on kauppa), kulttuurinen vaihto, oppiminen, välittäminen ja myötäeläminen sulautuvat yhdeksi kokonaisuudeksi.

Ja vaikka välittäminen voikin joskus kutsua kuljettamaan avustustavaraa köyhistä köyhimmille ja hädänalaisista hädänalaisimmille, on vanhan Estelle-viisauden mukaan ensisijainen kohdemaamme Suomi. (Tätä voisi kyllä laajentaa koskemaan Eurooppaa tai koko läntistä kulttuuripiiriä.) Tämän ajatuksen mukaan pitkällä aikavälillä autamme köyhistä köyhimpiä parhaiten muuttamalla asioita omassa elinpiirissämme. Ja oikeastaan koko auttamisajatuksen voisi unohtaa kokonaan: yksinkertaisesti kyse on siitä, että rakentamalla toisenlaista elämää lakkaamme uudistamasta ja tukemasta valtasuhteita ja rakenteita, jotka luovat köyhyyttä ja estävät köyhdytettyjä rakentamasta ihmisarvoista elämää omaehtoisesti.

Oikeastaan köyhistäkin puhuminen tuntuu harhaanjohtavalta lähestymistavalta, ikään kuin kyseessä olisi ensisijaisesti ”taloudellinen” ongelmavyyhti. Ennemmin voisimme puhua sorretuista ja syrjäytetyistä, joilta on viety valta päättää heille oikeutetusti kuuluvan yhteisvaurauden (maa, vesi, luonnon antimet, kulttuurinen perimä, tietotaito, jne.) käytöstä. Vallatta jätetyistä ja alistetuista, jotka on pakotettu epäoikeudenmukaisin ehdoin tekemään ensisijaisesti muita hyödyttävään työtä (mikäli nyt edes sellaisen työn tarjoaminen on sattunut näyttämään kannattavalta taloudellisille vallanpitäjille).

No, puhummepa köyhistä tai emme, olemme joka tapauksessa osa maailmanlaajuista valtasuhteiden verkostoa, joka määrittää maapallomme yhteisten voimavarojen käytön hyödyttäen toisia ja syrjäyttäen toisia. Ja Suomessa ja Euroopassa olemme sellaisissa verkoston asemissa, että valtasuhteiden peli tyydyttää keskimääräistä paremmin meidän halujamme ja tarpeitamme – monella tapaa maailman väestön enemmistön kustannuksella. Maailmantalous loikkii ennemmin meidän satunnaisten ostohalujemme mukaan kuin muualla koetun, todellisen ja jopa tappavan nälän tai janon mukaan. Siksipä vallan verkostoa on syytä lähteä purkamaan ja uudelleenrakentamaan oikeudenmukaisemmaksi omasta elinpiiristämme käsin, alkaen omista ajatuksistamme, kulttuuristamme ja yhteiskunnastamme.

Ja… niin, siis.. Meksiko?
Mitä siis teen Meksikossa?

Erinäisten mutkien, matkojen ja yhteistyöyritelmien jälkeen Estellen seuraavaksi pitkän matkan purjehduksen kohteeksi on siivilöitynyt Meksiko. Tutkimme pitkään mahdollisuuksia purjehtia myös muun muassa Tansaniaan, jonne on Suomesta pitkät ja perinteikkäät kehitysyhteistyösuhteet ja josta tulee esimerkiksi Tampereen kehitysmaakauppayhdistyksen maahantuoma Africafe (jota muuten on saatavilla myös Estellen tukikahvina Messikahvi-nimellä). Ja onpa Uuden Tuulenkin väki aikoinaan ollut toimittamassa maahan kahvipaahtimoa viljelijöiden osuuskunnalle, jotta kahvin paikallinen jalostusaste nousisi ja viljelijät hyötyisivät enemmän koko kahvitouhusta.

No, yhteyksiä ja lupaavia yhteistyökumppaneita kuitenkin löytyi lopulta paremmin Meksikon suuntaan, etenkin kansainvälisestä zapatistisolidaarisuusliikkeestä. Suunnittelimme muun muassa zapatistiliikkeeseen kuuluvien viljelijäosuuskuntien kahvin tuomista yhdessä saksalaisen Café Libertad -kollektiivin kanssa. Ja, kuten Estelle-touhuissa yleensä, tarkoituksena oli myös kampanjoida ja tehdä solidaarisuustyötä Euroopassa.

Juuri ennen kuin ehdimme pyöräyttää Meksikon-matkan järjestelyt kunnolla käyntiin, nousi esiin kuitenkin kysymyksiä Estellen rungon ja pohjalevyjen kunnosta. Ja koska ne, jotka haluavat lähteä ylittämään Atlanttia mahdollisesti puolikuntoisella laivalla, lienevät harvassa, päätimme ottaa aikalisän, tutkia laivan kuntoa tarkemmin ja tehdä tarvittavat kunnostukset. (Tämä työ on edelleen kesken ja etsimme jatkuvasti ideoita ja voimavaroja Estellen pelastamiseksi: lisätietoja Uuden Tuulen blogista.)

Meksiko oli kuitenkin jo uinut kampanja- ja tiedotustyöhömme osaksi globaalin oikeudenmukaisuuden ja ekologisen kestävyyden (sekä ekologisen velan) teemoja. Hankkiaksemme taustatietoja maasta ja tarjotaksemme niitä muillekin, olimme muun muassa aloittaneet Toinenmeksiko.org -sivuston ja järjestäneet oaxacalaisen kansalaisaktivistin Rubén Valencian vierailun Suomeen syksyllä 2009. Samalla olimme sotkeutuneet Café Caracol -kahvikollektiivin perustamiseen ja Suomessa kyseisellä nimellä myytävän zapatistikahvin maahantuonnin järjestelyihin.

Ja, niin, pikkuhiljaa yhteydet vahvistuivat ja tuntuivat kutsuvan tähän suuntaan. Samaa solidaarisuustyötä tiedotuksen ja kampanjoinnin muodossahan on mahdollista tehdä ilman laivaakin – vaikka, myöntäkää pois, kyllä teitäkin enemmän se laiva kiinnostaa ja innostaa kuin pelkät nettisivut ja blogit.

Itselleni kyseessä on myös, tai oikeastaan ennen kaikkea, oppimatka. Ja niinhän se olisi myös Estellen purjehduksen kanssa. Globaalit (ja näihin kytkeytyvät paikalliset) sosiaaliset ja ekologiset ongelmat huutavat ratkaisujaan, ja vaikka teknologisten ihmeratkaisujen odotteluun olisikin houkuttelevaa tuudittautua, näen realistisempia mahdollisuuksia yhteiskunnallisten muutosten tiellä. Meidän on opittava elämään toisin; järjestettävä yhteiskuntamme ja elämämme radikaalisti uudella tavalla. Ja tällä tiellä saatamme hyvinkin löytää opittavaa ja inspiraation lähteitä muun muassa Meksikon ruohonjuuritason kansanliikkeiltä.

Edellä jo mainitun zapatistiliikkeen sekä zapatistien itsehallinnolle keskeisten caracolien (eräänlaisten poliittisen ja kulttuurisen toiminnan keskusten, joissa kokoontuvat alueelliset hyvän hallinnon neuvostot) lisäksi innostavia esimerkkejä yhteisöllisestä itsehallinnosta ja radikaaleista muutospyrkimyksistä löytyy Oaxacasta, missä tulen viettämään suurimman osan ajastani. Ja jos jotain opin ja jostain innostun, toivottavasti jotenkin kykenen sitä välittämään eteenpäin, vaikkapa tämän blogin kautta. Ehkäpä kaikesta on hyötyä silloinkin, kun Estelle vihdoin purjehtii tähän suuntaan (“syksymmällä” kuten Estellen valmistumista odotellessa sanottiin). Ja purjehtiihan se, eikö niin?

Estellen kuvasta kiitos: www.flickr.com/photos/fairtrade_ship_estelle/

Heh, varsin ylevältä ja näin yhden ihmisen matkaa koskien jopa mahtipontiseltahan tuo kuulostaa, mutta Uuden Tuulen sääntöjen siteeraaminen on paikallaan siksi, että etenkin ensimmäisen puoliskon matkastani toimin pääosin Uuden Tuulen edustajana. (Niin, ”etenkin” ja ”pääosin”, mutta kyllä kai kaikessa tuon edustusajan ulkopuolelle jäävässä voisi kutakuinkin samoja tarkoituksia pitää mielessä…)

Ja jos loikkaamme niihin moniin pienempiin tarkoituksiin, niin aivan aluksi tarkoituksena on suunnitella yhteistyötämme oaxacalaisen Unitierra-järjestön kanssa. Sittemmin keskityn kirjoittamaan Uuden Tuulen ylläpitämälle Toinenmeksiko.org-sivustolle ja tiedottamaan Etelä-Meksikon ruohonjuuritason kansanliikkeistä. Unitierran luokse tekemääni hankevalmistelumatkaa varten olemme saaneet Ulkoasiainministeriöltä tukea, ja Toinenmeksiko.org-sivustolle sekä mm. tänne blogiin kirjoittaminen kuuluu työelämävalmennukseeni, jonka aloitan hankevalmistelumatkan jälkeen Uuden Tuulen palveluksessa.

Uusi Tuuli ry on yksi Siemenpuu-säätiön perustajajärjestöistä ja suunnitelmissa on myös vierailuja Siemenpuun tukemissa hankkeissa Oaxacan, Chiapasin ja Jaliscon osavaltioissa. Virallista puuhaa riittää siis ainakin puoleksi vuodeksi. Loput suunnitteilla olevasta Meksikon-vuodesta rakentuvat sitten ajallaan. Loppuvuodesta Meksikossa pidettävä YK:n ilmastokokous kiinnostaa ja mitä luultavimmin johonkin siihen liittyvään toimitaan. Ilmastoasioissa pidän yhteyttä suomalaiseen Hyökyaalto-verkostoon, vaikka ovat nuo ilmastojutut toki lähellä Uuden Tuulenkin toimintaa.

Tällaisin tarkoituksin siis matkassa. Katsotaan, mitä tuleman pitää.

www.toinenmeksiko.org
www.estelle.fi
www.siemenpuu.fi
www.hyokyaalto.org